Lyhyesti minusta.
Olen kolmekymppinen akateeminen nainen, joka on sairastanut ahmimishäiriötä (Binge Eating Disorder: lyhynne BED) pienestä tytöstä asti. Vielä tähän päivään mennessä en oikein tiedä mikä sen aiheutti, vai oliko kyseessä edes jokin yksittäinen tekijä – ehkä se vain oli minussa aina. Tässä blogissa pohdiskelen mennyttä ja tulevaa ja koitan hieman jäsennellä omia ajatuksiani. Kaikki muut keinot tuntuu olevan jo kokeiltu. Paino on heilunut siinä +-25kg välillä viimeiset kymmenen vuotta. Alkuvuodesta paino nousi taas 15 kiloa, oli todella raskasta töissä. Nyt olen tosin taas saanut 10 kiloa jo tiputettua pois.
Eli siis tällä hetkellä menee hyvin. Muutama kuukausi sitten palkkasin itselleni personal trainerin ja aloitin salitreenaamisen muutaman kerran viikossa. Minulla on ruokavalio, jota noudatan parhaani mukaan. Yleensä noin puolet siitä jää syömättä. Tämä on selvästi jäännettä näistä mun “laihdutuskausista”, jolloin olen yrittänyt pudottaa painoa olemalla syömättä. On kumma, miten pystyn tunkemaan itseeni aivan käsittämättömän määrän ruokaa – tai sitten olemaan täysin syömättä. En muista syöneeni “normaalisti” ikinä. Joko ahmin tai laihdutun. Oli todella maailmaa mullistava hetki kertoa tällä trainerilleni painoni. En kertonut hänelle sen enempää taustastani, kerroin vain olevani jojo-laihduttaja. Eihän se nyt ihan suoranainen vale ole, vaikka ei koko totuus kuitenkaan. Oli todella helpottavaa ottaa tähän laihdutusprojektiin joku mukaan.
Pari kuukautta onnistuin noudattamaan ruokavaliota, ilman yhtään ahmismiskohtausta tai edes oikeastaan siihen liittyviä ajatuksia. Nauttisin terveellisestä uudesta minusta, enkä halunnut koskaan enää palata vanhaan. Nyt viimeiset muutamat päivät ovat taas menneet huonosti. Eilen söin kokonaisen suklaakakun taikinan (ja paljon, paljon muuta). Tämä alkoi ihan viattomasti siitä, kun annoin itselleni pitkästä aikaa luvan syödä jotain hyvää herkkua yhtenä päivänä. Tässä itsessään ei ollut mitään väärää, sillä olin ihan oikeasti pitkään pärjännyt todella hyvin, ja trainerikin sanoi että kyllä yhden välipäivän voi pitää. Unohdin vain sen, että ei minun maailmassani ole mitään “väli”tilaa. Se on kaikki tai ei mitään. Olen kuin alkoholisti. Kuten alkoholisti ei voi juoda vain yhtä drinkkiä, minä en voi syödä vain yhtä suklaapatukkaa. Tämä tuli taas harvinaisen selväksi. Nyt on sitten jo kolmas ahmispäivä, ja tänään olisi pakko saada kierre katkaistua. Olen tehnyt niin suuren työn tuolla salilla, etten halua palata samaan vanhaan. Olen voinut niin hyvin viimeiset kuukaudet, ettei mikään ole sen arvoista että luopuisin siitä. Miksi se on kuitenkin niin vaikeaa ymmärtää? Minä, järkevä fiksu aikuinen nainen, en vain pysty ymmärtämään että ruoka on viholliseni. Se ei ole “paras ystäväni”, “lohdukkeeni” kuten uskottelen itselleni.
Olen tosiaan aiemminkin pystynyt pudottamaan painoani, kunnes sitten tulee se yksi retkahdus joka johtaa seuraavaan retkahdukseen, ja lopulta siihen että olen taas lähtöpisteessä. Nyt en anna näiden kolmen päivän retkahduksen viedä minua sinne. Aion jatkaa ruokavaliota, ja aion mennä salille huomenna treenaamaan kuin hullu. Sali on ollut koukuttava tekijä, aivan kuten ruoka – mutta kyllä näistä kahdesta se ruoka on aina vahvempi. Siksi nyt kunnon taistelumoodi päälle, ja koitan unohtaa nämä viimeiset päivät ja vain yksinkertaisesti jatkaa.
fromBEDtoFIT 